Kuukausi: elokuu 2020

Tällä kertaa haluan kertoa teille hetkestä, kun kuvaani EU:sta tuli ensimmäinen särö. Vuosi taisi olla 2007, paikkana Romanian maaseutu. Olin kotikaupunkini Bonnin amerikkalaisen kirkon avustusmatkalla. Tykkäsin välillä viettää aikaa kirkon nuorisoryhmässä, vaikken uskonnollinen ollutkaan. Se muodosti tiiviin ja lämminhenkisen yhteisön, ja sunnuntaisin ennen jumalanpalvelusta söimme yhdessä aamiaista. Soitin nuorisobändissä jumalanpalveluksessa kosketinsoittimia.

Olimme siis matkanneet Romanian maaseudulle auttamaan paikallista romaniyhteisöä. Ajatuksena oli auttaa kylän remontoinnissa, mm. talojen maalaamisessa. Ja kun sanon ”talo”, tarkoitan mudalla ja hevosenlannalla kuorrutettua hökkeliä. Oheinen artikkeli kertoo hyvin kuinka alkukantaisista oloista oli kyse.

https://www.dailymail.co.uk/news/article-2424296/At-home-Roma-Remote-villages-people-struggle-terrible-poverty-continue-traditional-way-life.html

Tiesin, että Romania oli juuri liittynyt EU:hun, ja olin jotenkin kuvitellut, että EU oli asiansa hyvin hoitaineiden Euroopan maiden yhteisö, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Erona artikkelin kylään, siellä missä minä olin käymässä oli sähköt. Oli kummallista, miten äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta jokaisessa hökkelissä oli satelliittilautanen ja televisio, ja kyläläisillä oli upouusia nokian kännyköitä.

Oli alkukevät. Katuvalaistusta maaseudulla ei ollut, enkä muista koskaan nähneeni niin kirkasta tähtitaivasta. Eräänä yönä lämpötila laski lähelle nollaa, ja muistan kylän hajut siltä aamulta. Kostean ja kylmän ruohon tuoksun lisäksi ilmassa leijaili vieno hevosenlannan haju. Saavuimme kohteeseemme ja aloitimme muta-hevosenlantahökkelin maalaamisen kalkkimaalilla. Samalla kun maalasimme, kadun aikuiset katselivat hymyillen telkkaria, ja lapset oli pistetty ulos leikkimään. Ilman kenkiä. Ilman housuja. Ilman alushousuja. Lämpötila oli ehkä +5. Myöhemmin kävimme kyläyhteisön pääalueella tauolla. Kyläläisten käytös oli vähintäänkin erilaista mihin olin tottunut. Ihmiset kommunikoivat hyvin äänekkäästi keskenään, ja puheensorinan keskeytti ajoittaiset huudot, vihellykset, tai vastapuolen jalkoihin sylkeminen.

Meille kerrottiin, että suuri osa kyläläisistä oli lukutaidottomia ja työttömiä. Osa ongelmasta oli, että ani harvalla oli edes syntymätodistusta, jolloin valtio ei edes tiennyt heidän olemassaolostaan. Silloin koulunkäynti, tai oikean työn etsiminen on vaikeaa. Kaikki lääkärit eivät halua ottaa vastaan synnyttäviä romaniäitejä. Romanit kohtaavat oikeasti syrjintää omassa maassaan, eikä rehellisesti sanottuna heidän oma käytöksensäkään aina auta. Esim tämä USAn ulkoministeriön raportti kuvaa hyvin tilannetta. google.com/url?sa=t&sourc…

Minkälainen EU ottaa jäsenekseen valtion, jossa on kehitysmaihin verrattavissa olevia olosuhteita, ja jonka oman asukkaiden sorto on näin ilmeistä? Juhlapuheiden ja käytännön EU:n välinen ero oli todella raju. Kesällä kun kävin Suomessa, huomasin järkytyksekseni, että romaneja oli saapunut kerjäämään Tampereen kaduille. Kiitos EU! Olin niin huolissani EU:n tilanteesta, että aloin luonnostella kirjettä Alex Stubbille. Halusin selittää, kuinka olin nähnyt romanien ahdingon omassa kotimaassaan, ja että oli täysin mahdoton hyväksyä, että annamme Romanian ongelmista tulla myös Suomen ongelmia. EU:n pitäisi tehdä asialle jotakin. Kirjoitin kirjeen, mutta en lopulta lähettänyt sitä, koska uskoin sen kaikuvan kuuroille korville. Taisin valitettavasti olla oikeassa, hyvä etten tuhlannut eurojani postimaksuun.

Ja näin maailmankuvani täydentyi. EU ei ollut minulle enää yksinomaan hyvä, vaan silläkin oli omat nurjat puolensa. Näitä pitää voida käsitellä ilman leimakirveen heilahdusta. Olen edelleen sitä mieltä, että vapaa liikkuvuus Romanian ja Bulgarian kanssa oli virhe.

Lupasin palata kokemuksiini Ruotsissa, joten nyt mennään Göteborgiin ja vuoteen 2015. Muistatte varmasti mitä tuona kesänä tapahtui. Ensimmäinen havaintoni asetuttuani taloksi oli, että jokaisen ruokakaupan edustalla istui kerjäläinen. Siis joka ikisen, myös oman syrjäisen Göteborgin kyljessä sijaitsevan pikkupaikkakuntani kahden pikkukaupan. Käytännön haitta ei ole suuri, mutta olihan se merkillistä. Toisen havaintoni tein, kun ensimmäisen työviikkoni jälkeen saavuin kotiin syömään rapuvoileipiä ja juomaan paikallista olutta. Asuintaloni läheisyydessä leijaili poliisihelikopteri. Se pyöri ympyrää noin vartin, ennen kuin jatkoi matkaansa. Sain selville, että poliisi oli etsinyt ”mopopoikia” kylästäni, sillä he olivat kivittäneet poliisipartiota. Muistan ajatelleeni, että onpa Ruotsin poliisilla hyvät resurssit, kun he saattoivat lähettää helikopterin jahtaamaan teinipoikia. Hellyyttävän naiivi ajatus.

Ajan saatossa näitä tapahtumia oli uutisissa useampiakin. Yleensä niissä viitattiin epämääräisesti tekijöihin ”nuorisona”. Aloin muistella, että juuri ennen muuttoani Göteborgissa oli räjäytetty autopommi, missä oli kuollut jengijohtajan nuori lapsi. Minne olinkaan muuttanut? En ollut oikeasti varautunut, että Ruotsissa olisi siinä määrin rikollisuutta: tässä esimerkkejä asioista, mitä tuttuni olivat kokeneet tai nähneet:

• yritetty asuntomurto tuttavani ollessa asunnossa+moottoripyörävarkaus
• taskuvarkaus x 2
• ryöstö x 3 (sama henkilö)
• auton räjäytys keskellä päivää Göteborgin keskustassa -tuttuni auton vandalisointi paikallisen jengin uhkailun jälkeen -yritetty murto omaan asuntooni, kun olin itse sisällä

Eräs Etelä-Afrikkalainen tuttuni kommentoi, että hän oli nähnyt omin silmin Ruotissa parissa vuodessa enemmän rikollisuutta, kuin kotimaassaan koko elämässään. Eräs ruotsalainen kommentoi, että ryöstöt kohdistuivat häneen, koska hän oli ruotsalainen maahanmuuttaja-alueella. Helppohan toimittajan on käydä päiväsaikaan no-go zonessa, mutta onkin eri asia asua jengien painostuksen alla, kun he tietävät kuka olet, etenkin jos olet ruotsalainen, tai integroitunut maahanmuuttaja. Jengiväkivalta on myös vain jäävuoren huippu, sillä Ruotsissa tapahtuu aivan käsittämättömiä asioita, mm. autojen polttamista, sekä kirjastojen ja vanhainkotien systemaattista vandalisointia. Totuudenmukaisen kuvan saa oheisesta dokumentista: https://www.youtube.com/watch?v=xhf61C2-S4I

Myin autoni paikallisella ilmoitussivustolla, ja laitoin hinnan alakanttiin, sillä halusin päästä autostani eroon. Eikä mennyt aikaakaan, kun puhelimeni soi. Soittaja osasi kehnosti ruotsia, ja alkoi välittömästi tinkiä. Ei kiitos, sanoin, eihän hän ollut edes nähnyt autoa. Kun lopetin puhelun, seuraava soittaja olikin jo jonossa. Sama juttu, huono ruotsi ja tinkiminen. Jahas. Kolmaskin puhelu oli jo jonossa, ja sama tarina toistui. Tätä ruljanssia kesti noin vartin ennen kuin poistin ilmoituksen netissä, eihän tästä tulisi mitään. Laitoin ilmoituksen takaisin, korkeammalla hinnalla, ja lopulta minulle soitti henkilö, joka ei alkanut tinkiä jo puhelimessa. Myin autoni hänelle. Hän oli irakilainen hitsaaja, eikä pitänyt siitä, että rouva oli ostanut automaattivaihteisen auton: manuaali sen olla pitää.

Teimme kaupat ja sovin, että ajaisimme auton hänelle seuraavana päivänä Angerediin, yhteen Göteborgin ”no-go zoneista”. Luovutin auton ja siirryin ratikkapysäkille. Katsoin ympärilleni: ICA, kauppakeskus, ihan normaali svedumeininki. Vai oliko? Huomasin hämmästyksekseni, että olin koko alueen ainoa valkoihoinen. Muistakaa, olin asunut jo Saksassa ja käynyt kansainvälistä koulua, joten ei-eurooppalaiset eivät olleet minulle mikään uusi tuttavuus. Aloin miettiä, että mitä oli tapahtunut, jotta alueella ei ollut ainuttakaan eurooppalaisen näköistä. Segregaation oire? Epäonnistunut asuntopolitiikka? Liikaa ja liian nopeasti maahanmuuttoa? Näiden yhdistelmä? Ruotsalaiset olivat vähemmistössä Angeredissä.

Ruotsissa asukkaista on tällä hetkellä noin 20% ulkomailla syntyneitä, ulkomaalaistaustaisia on tilastointitavasta riippuen noin 33%, suurissa kaupungeissa ja nuorissa enemmän. Jos ruotsalaiset olivat vähemmistössä Angeredissä, entä jos jonakin päivänä näin olisi koko Göteborgissa? Entä koko Ruotsissa? Mitä silloin tapahtuisi? Vastaus voisi olla lakoninen: ei mitään dramaattista. Ihmiset voisivat edelleen elää elämäänsä, menestyä, rikastua, perustaa perheitä. Mutta kuitenkin jokin olisi muuttunut.

Mitä se merkitsee, että maan demografia muuttuu niin radikaalisti? Osviittaa antaa juurikin aiemmin linkkaamani A Swedish Elephant dokumentti. Muuttovirrat ovat niin voimakkaita, että integraatiota ei yksinkertaisesti ehdi tapahtua, syntyy rinnakkaisyhteiskuntia. Ruotsi oli aiemmin folkhem, mutta nyt se on matkalla kohti USA:n, ellei peräti Brasilian segregaatiota. Lapsia ei nytkään uskalleta päästää kulkemaan yksin harrastuksiin, tai olemaan kylillä klo 20 jälkeen. Uutiset ammuskeluista, raiskauksista, ja ryöstöistä lamaannuttavat.

Ruotsalaiset olivat hämmästyneitä kun kerroin kuinka vapaasti täällä voi kulkea miettimättä aikaa, paikkaa, tai kulkijan ikää. Myös henkilöt, joiden kanssa en ikinä puhunut politiikkaa tulivat sanomaan minulle: älkää toistako Ruotsin virheitä Suomessa. Ruotsissa on monia käytännön ongelmia mm. asuntomarkkinoiden ja koulujen kanssa, mutta kaikkia pahentaa valtava, heikosti integroituvien henkilöiden maahanmuutto. Riippumatta miksi uskoo integraation olevan heikkoa, on yksi asia selvä: maahanmuuton volyymin pitää pienentyä. Monet ongelmista ratkeaisivat kiristämällä maahanmuuton perusteita, ja Suomessa tätä segregaatiota on vielä mahdollista ehkäistä. En halua ottaa sitä riskiä, että menetämme Suomen ehdottoman valttikortin, luottamusyhteiskunnan, ja sen suoman turvallisuuden. Siksi maahanmuuton määrästä ja alkuperästä täytyy voida puhua, kun se on johtanut segregaatioon, sekä kantaväestön ja maahanmuuttajien pahoinvointiin Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa. Miten ironista paeta esim Iranista, vain joutuakseen asumaan ruotsalaiseen no-go zoneen.

Luottamukseen perustuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttäminen on arvovalinta ja yksi osa tätä meidän monimutkaista systeemiämme on Suomen asukkaat. Olisi epäviisasta riskeerata systeemin toiminta antamalla yhden tärkeän osan muuttua liian radikaalisti ja nopeasti.

Olen ihan tyytyväinen, että muutin takaisin Suomeen vuonna 2018.

Olen aiemminkin ottanut kantaa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen, ja haluan hieman avata, mistä ajatukseni suhteessa näihin kumpuavat. Mennään vuoteen 2004, ja Saksaan. Muutin Bonniin, entiseen Länsi-Saksan pääkaupunkiin, missä kävin kansainvälistä koulua. Bonnissa oli valtava määrä ulkomaalaisia työntekijöitä, sillä siellä sijaitsee mm. DHL:n pääkonttori, ja YK:n suuri toimisto. Koulussani oli väkeä oikeasti monesta eri kulttuurista.

Koulussa oli myös paikallisia, jotka halusivat käydä koulunsa englanniksi ja toimivat eräänlaisena siltana kansainvälisen ja saksalaisen yhteisön välillä. Kaikki olivat sitoutuneet koulun yhteisiin sääntöihin ja koulu muodosti tiiviin ja lämminhenkisen yhteisön. Tätä kokemusta kutsuisin positiiviseksi monikulttuurisuudeksi: aidosti monesta eri taustasta tulevat sitoutuivat yhteisiin sääntöihin ja kaikki kohdattiin yksilöinä, jolloin homma toimi. Opin paljon muista kulttuureista.

Kaupunginosa (Bad Godesberg) missä asuimme oli lähellä entisiä suurlähetystöjä, joten päättelin loogisesti, että kyseessä olisi arvokas ja rauhallinen seutu. Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus. Alueen asukkaista arviolta 30% oli maahanmuuttajia. Eikä niitä YK:n monesta eri maasta tulleita, vaan pääasiassa arabitaustaisia. Bad Godesbergin pääkatua reunustivat internetkahvilat, vesipiippubaarit, ja kebabravintolat. Näin kadulla ensimmäistä kertaa Burkhan. En sinänsä ajatellut asiasta sen enempää kuin että ”tämäpä omituista, luulin muuttavamme Saksaan, enkä osannut odottaa tällaista”. Kaikkeen kuitenkin tottui lievästä alkuihmettelystä huolimatta. Aluetta kutsuttiin laajalti ”pikkubagdadiksi”.

Bad Godesbergkin oli siis ”monikulttuurinen”, mutta kontrasti kouluni monikulttuurisuuteen ei olisi voinut olla räikeämpi. Mitä monikulttuuria se oli, että suurlähetystöjen tilalle oli tullut pääasiassa yhden vieraan kulttuurin edustajia? Oli esimerkiksi tavanomaista, että etenkin vanhemmat maahanmuuttajat eivät osanneet kunnolla saksaa. Joissakin tapauksissa he eivät edes osanneet lukea, sillä minultakin pyydettiin apua lukemaan tienviittoja. Edelleen, olin nuori, enkä antanut tämän liiemmin haitata elämääni ja keskityin lähinnä olemaan teini ja käymään koulua. En norkoillut kaupungilla turhia. Jälkikäteen olen saanut selville, että Bad Godesberg on yksi Saksan terrorismihautomoista.

Sen opin, että on monikulttuurisuutta, ja ”monikulttuurisuutta”. Monikulttuurisuus vaatii yhteiset pelisäännöt, johon eri taustasta tulevat sitoutuvat ja puhaltavat yhteen hiileen. Tällöin mantrassa monikultturisuus on rikkaus, on perää. Sen sijaan ”monikulttuurisuus”, missä yhtä kulttuuria korvataan toisella, joka ei ole yhteensopiva ensimmäisen kanssa, on lähinnä monikulttuurisuuden irvikuva. Tämä ”monikulttuurisuus” ei ole toivottava kehityskulku. En siis vastusta sitä, että muualta tulee ihmisiä osallistumaan valtioon nimeltä Suomi. En vain hyväksy kakisematta selityksiä ”monikulttuurisuudesta”, kun 10 000 yhden kulttuurin edustajan lisäksi maahan olisi tulossa 1000 lisää samasta taustasta. Jos kaupungissa on jo 20 etnistä ravintolaa, ei 21. enää tuo yhtä paljon lisäarvoa, kuin se kaupungin ensimmäinen etninen ravintola. Lisäksi, sellaiset kulttuurit mitkä ovat ristiriidassa suomalaisen kulttuurin perusarvojen kanssa eivät ole toivottavia.

Eli: kuten kaikessa muussakin elämässä, monikulttuurisuudessa on nyansseja ja se voi olla joko hyvää tai huonoa. Minulle se ei lähtökohtaisesti ole kumpaakaan, vaan se riippuu täysin siitä, mitä sillä tarkoitetaan.