Monikulttuuri ja ”monikulttuuri”

Olen aiemminkin ottanut kantaa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen, ja haluan hieman avata, mistä ajatukseni suhteessa näihin kumpuavat. Mennään vuoteen 2004, ja Saksaan. Muutin Bonniin, entiseen Länsi-Saksan pääkaupunkiin, missä kävin kansainvälistä koulua. Bonnissa oli valtava määrä ulkomaalaisia työntekijöitä, sillä siellä sijaitsee mm. DHL:n pääkonttori, ja YK:n suuri toimisto. Koulussani oli väkeä oikeasti monesta eri kulttuurista.

Koulussa oli myös paikallisia, jotka halusivat käydä koulunsa englanniksi ja toimivat eräänlaisena siltana kansainvälisen ja saksalaisen yhteisön välillä. Kaikki olivat sitoutuneet koulun yhteisiin sääntöihin ja koulu muodosti tiiviin ja lämminhenkisen yhteisön. Tätä kokemusta kutsuisin positiiviseksi monikulttuurisuudeksi: aidosti monesta eri taustasta tulevat sitoutuivat yhteisiin sääntöihin ja kaikki kohdattiin yksilöinä, jolloin homma toimi. Opin paljon muista kulttuureista.

Kaupunginosa (Bad Godesberg) missä asuimme oli lähellä entisiä suurlähetystöjä, joten päättelin loogisesti, että kyseessä olisi arvokas ja rauhallinen seutu. Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus. Alueen asukkaista arviolta 30% oli maahanmuuttajia. Eikä niitä YK:n monesta eri maasta tulleita, vaan pääasiassa arabitaustaisia. Bad Godesbergin pääkatua reunustivat internetkahvilat, vesipiippubaarit, ja kebabravintolat. Näin kadulla ensimmäistä kertaa Burkhan. En sinänsä ajatellut asiasta sen enempää kuin että ”tämäpä omituista, luulin muuttavamme Saksaan, enkä osannut odottaa tällaista”. Kaikkeen kuitenkin tottui lievästä alkuihmettelystä huolimatta. Aluetta kutsuttiin laajalti ”pikkubagdadiksi”.

Bad Godesbergkin oli siis ”monikulttuurinen”, mutta kontrasti kouluni monikulttuurisuuteen ei olisi voinut olla räikeämpi. Mitä monikulttuuria se oli, että suurlähetystöjen tilalle oli tullut pääasiassa yhden vieraan kulttuurin edustajia? Oli esimerkiksi tavanomaista, että etenkin vanhemmat maahanmuuttajat eivät osanneet kunnolla saksaa. Joissakin tapauksissa he eivät edes osanneet lukea, sillä minultakin pyydettiin apua lukemaan tienviittoja. Edelleen, olin nuori, enkä antanut tämän liiemmin haitata elämääni ja keskityin lähinnä olemaan teini ja käymään koulua. En norkoillut kaupungilla turhia. Jälkikäteen olen saanut selville, että Bad Godesberg on yksi Saksan terrorismihautomoista.

Sen opin, että on monikulttuurisuutta, ja ”monikulttuurisuutta”. Monikulttuurisuus vaatii yhteiset pelisäännöt, johon eri taustasta tulevat sitoutuvat ja puhaltavat yhteen hiileen. Tällöin mantrassa monikultturisuus on rikkaus, on perää. Sen sijaan ”monikulttuurisuus”, missä yhtä kulttuuria korvataan toisella, joka ei ole yhteensopiva ensimmäisen kanssa, on lähinnä monikulttuurisuuden irvikuva. Tämä ”monikulttuurisuus” ei ole toivottava kehityskulku. En siis vastusta sitä, että muualta tulee ihmisiä osallistumaan valtioon nimeltä Suomi. En vain hyväksy kakisematta selityksiä ”monikulttuurisuudesta”, kun 10 000 yhden kulttuurin edustajan lisäksi maahan olisi tulossa 1000 lisää samasta taustasta. Jos kaupungissa on jo 20 etnistä ravintolaa, ei 21. enää tuo yhtä paljon lisäarvoa, kuin se kaupungin ensimmäinen etninen ravintola. Lisäksi, sellaiset kulttuurit mitkä ovat ristiriidassa suomalaisen kulttuurin perusarvojen kanssa eivät ole toivottavia.

Eli: kuten kaikessa muussakin elämässä, monikulttuurisuudessa on nyansseja ja se voi olla joko hyvää tai huonoa. Minulle se ei lähtökohtaisesti ole kumpaakaan, vaan se riippuu täysin siitä, mitä sillä tarkoitetaan.

Yksilön puolustuspuheenvuoro

Suomi on yksi kaikkein aikojen tasa-arvoisimpia, vauraimpia, ja vapaimpia maita. Tämän huikean menestystarina mahdollistajana on ollut yksilönvapauksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio. Viime aikoina keskustelua ovat herättäneet jäljellä olevat epäoikeudenmukaisuudet, kuten rasismi. Yhteiskunta ei tietenkään ole valmis, se ei koskaan ole. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista ei kuitenkaan ole rasisteja, eikä rasismi piileskele kaikkialla näkymättömissä rakenteissa.

Tähän, ja muihin tasa-arvon ongelmiin tarjotaan ratkaisuina mm. black lives matter liikettä, antirasismia, tai intersektionaalista tarkastelutapaa. On tärkeä tunnistaa, että tottakai tummaihoisten elämillä on väliä, rasismi on väärin, ja että intersektionalismi on siinä oikeassa, että ihminen on muutakin kuin vain hänen sukupuolensa. On aivan yhtä tärkeää tunnistaa, että näitä kannattavilla on vilpitön halu oikeudenmukaisemman ja paremman yhteiskunnan rakentamiseen.

Näitä ratkaisuehdotuksia on olennaista ymmärtää pintaa syvemmällä. Ne ovat saaneet alkunsa USA:n akateemisista aktivistipiireistä, ja käytännössä ne sisältävät paljon muutakin, kuin vain tasa-arvon puolesta taistelua, mm. objektiivisten totuuksien olemassaolon kiistämistä, ja maailman tarkastelua eri ryhmittymien välisenä valtataisteluna. Ne lähtevät siitä oletuksesta, että ryhmien välisten tulosten epätasa-arvon selittävät näkymättömät valtarakenteet, kuten rakenteellinen rasismi, ilman että tarkastellaan vaihtoehtoisia hypoteeseja. Ne ovat käytännössä johtaneet siihen, että ihmiset nähdään ensisijaisesti heidän edustamiensa ryhmien kautta, jolloin jännitteet ja segregaatio lisääntyvät, eivät vähene. Vanhaa rasismia korvataan uudella rasismilla.

Minulle on esimerkiksi kerrottu, että minun pitäisi ”tuntea paikkani” rasismikeskustelussa. Kuulostaako tämä ”paikkansa tunteminen” tutulta? Minulle on myös kerrottu, että en voi ikinä ymmärtää rasismia, koska olen valkoihoinen. Kuulostaako tämäkin ajattelutapa joltakin, millä ei enää pitäisi olla sijaa yhteiskunnassamme? Nämä ovat juuri sitä ryhmäidentiteetin ensisijaiseksi tekemistä, ja vain subjektiivisten totuuksien hyväksymistä. Koska olen valkoihoinen enkä sorrettu, minun argumenteillani on alhaisempi painoarvo. Ihonvärini vuoksi en myös koskaan voi ymmärtää, miltä rasismi tuntuu, koska en voi ikinä kokea sitä tismallista tilannetta, missä vaaleaihoinen käyttäytyy minua kohtaan rasistisesti tummemman ihonvärin vuoksi.

Mutta mitä merkitystä sillä on, että en voi kokea tismalleen samaa asiaa tismalleen samasta perspektiivistä? Enkö voi kokea ulkopuolisuutta, olla muiden ennakkoluulojen kohde, tai tuntea empatiaa niistä kärsivää ihmistä kohti? Mitä muuta olisi olla ihminen, kuin tämänlaisten tunteiden kokeminen? Emmekö kykene tuntemaan kyyneleen valuvan poskea pitkin, kun toisen ihmisen kohtalo koskettaa meitä? Nämä ovat aitoja universaaleja tunteita, joita ilman maailma olisi kolkko, kylmä, ja vailla ihmisyyttä. Jokainen meistä pystyy samaistumaan toiseen ihmiseen ihmisenä, riippumatta mahdollisista ulkoisista eroista, älkääkä antako kenenkään väittää toisin. 

Ihminen ei ole rasisti sen takia, että on sattuneet syntymään tietyn väriseksi, eikä ole vastuussa muiden teoista, nyt tai menneisyydestä. Kukaan ei ole syyllinen ennen kuin toisin todistetaan. Nämä ovat tärkeitä konsepteja yksilön vapauksia kunnioittavassa yhteiskunnassa, eikä niistä pidä lipsua senttiäkään. Myös menneisyyden virheiden anteeksiantaminen on täysin keskeinen ajatus toimivan yhteiskunnan kannalta. Ratkaisevaa on miten toimimme nyt, yhdessä, sillä miten esimerkiksi Eurooppa olisi koskaan voinut puhjeta nykyiseen kukoistukseensa, jos toisen maailmansodan syntejä ei olisi annettu anteeksi?

Äärimmilleen vietynä nämä ratkaisukeinoina markkinoidut menetelmät johtavat dialogin tukahtumiseen: faktoja joko ei ole tai ne ovat rasistisia, kaikki jotka eivät ole antirasisteja ovat rasisteja, valkoihoisten pitää tunnustaa rasisminsa, ja heidän pitää ymmärtää väistyä muiden tieltä. Käytännössä asioihin voi vaikuttaa kahdella tavalla: puheella, tai väkivalloin. Jos keskustelu edes faktoista ei ole enää mahdollista, ja polarisaation vuoksi maltilliset äänenpainot on vaiennettu, alkaa väkivalta. Tämän kehityksen hedelmiä on nyt korjattu USA:ssa anarkian, väkivallan, kuolonuhrien, ja kasvavan segregaation muodossa. On tärkeä ymmärtää, että äänekäs aktivistivähemmistö ei katoa itsestään, ja ilman maltillisen enemmistön selkeää vastalausetta, USA:n kohtalo voi olla vielä Suomellakin edessä. Ensimmäisiä merkkejä on ilmassa.

Halu olla mukana ratkaisuehdotuksissa kuten intersektionaalisuudessa tai black lives matterissä kumpuaa hyvistä tarkoitusperistä. Valitettavasti näiden liikkeiden ytimessä on sellaisia osia, mitkä paradoksaalisesti vievät meitä kauemmaksi siitä oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, mitä haluamme. Ne manipuloivat, jakavat, ja syyllistävät meitä, ja tähän havahduttuaan on vain luonnollista siirtyä eteenpäin etsimään  muita ratkaisukeinoja.

Nämä ratkaisut eivät tule helpolla, tai nopeasti. Sen tiedän, että yhteiskuntamme peruspilari, yksilönvapauksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio, on kaiken keskiössä, sillä puutteistaan huolimatta mikään muu järjestelmä ei ole ikinä kyennyt luomaan tämän tasoista hyvinvointia, ja siksi sen periaatteista on pidettävä kiinni. Kunnioitetaan siis toisiamme yksilöinä, ja jatketaan dialogia.

Hiilineutraali Suomi tarvitsee 11 uutta ydinreaktoria

Ilmastopolitiikka muistuttaa yhä enemmän lupausten huutokauppaa, missä osallistujat huutavat koviten, kenellä on kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa, ilman että näitä ehdotuksia tuetaan selkeillä suunnitelmilla siitä miten niiden tavoitteisiin päästäisiin. Kun Pariisin ilmastosopimuksen ja EU:n linjan mukainen hiilineutraalius vuonna 2050 ei riittänyt, päätti Suomen uusin hallitus korottaa panoksia, ja julistaa Suomen tavoittelevan nettopäästöjen nollatasoa jo vuodeksi 2035.

Lupauksia on helppo tehdä, mutta ymmärtävätkö niitä ajavat poliitikot oikeasti, mitä niiden toteutuminen vaatisi? Toistaiseksi hallitus on vain luvannut ”tiekarttaa” hiilineutraaliin Suomeen, mutta konkretia on uupunut. Toki melko ymmärrettävästi heillä on ollut muitakin ongelmia viime kuukausina. Nyt koronakriisin kaikkein akuuteimman vaiheen hellittäessä ehdotuksia ”vihreästä elvytyksestä” tupsahtelee kuin sieniä sateella siinä toivossa, että Suomi ottaisi niillä askeleen lähemmäksi hiilineutraaliutta 2035.

Kuitenkin, esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA julkaisi alkuvuodesta arvion, että tämä hiilineutraaliustavoite ei toteudu, mikäli toimia ei kiristetä. Mutta kuinka paljon meidän oikeasti pitäisi tehdä ja kuinka nopeasti? Otin hieman erilaisen lähestymistavan, ja laskin kuinka paljon päästötöntä energiaa Suomi tarvitsisi, jotta voisimme korvata kaikki fossiiliset energianlähteemme vähäpäästöisellä vaihtoehdolla. Inspiraationa tälle tarkastelulle toimi Roger Pielke Jr.:n vastaava analyysi globaalilla skaalalla, jonka hätkähdyttävän tuloksena oli, että hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä vaatisi käytännössä yhden uuden ydinvoimalan verran uutta päästötöntä energiaa joka ikinen päivä seuraavan 30 vuoden ajan. Pohjana omille laskelmilleni Suomelle käytin tilastokeskuksen fossiilisten polttoaineden kokonaiskulutusarviota.

Suomessa saatiin vuonna 2018 fossiilisista polttoaineista (öljy+hiili+maakaasu+turve) yhteensä 527 578 terajoulea. Tämä sisältää niin sähköntuotannon, kuin liikenteen ja teollisuuden fossiilisten polttoaineiden energian, ja on se energiamäärä mikä meidän pitäisi korvata päästöttömillä vaihtoehdoilla seuraavan 15 vuoden, tai tarkalleen ottaen 5702 päivän aikana. Jos oletamme tätä laskelmaa varten, että Suomen energiantarve pysyy vakiona, pitäisi meidän onnistua lisäämään päästötöntä tuotantokapasiteettia yhteensä noin 16 729 megawattia. Se tarkottaisi 2.9 megawattia uutta fossiilisia korvaavaa päästötöntä energiantuotantoa joka ikinen päivä seuraavan 15 vuoden ajan.

Terajoulet ja megawatit eivät yksikkönä sinänsä sano juurikaan mitään, joten suhteutetaan: käynnistyessään Olkiluodon kolmas reaktori tuottaa 1600 megawatin tehollaan vuodessa noin 50 000 terajoulea energiaa. Toisin sanoen: saavuttaakseen hiilineutraaliuden korvaamalla fossiiliset polttoaineet Suomen pitäisi rakentaa noin 11 Olkiluoto kolmosta! Jos olisin poliitikko, joka lupaa hiilineutraalia Suomea vuoteen 2035 mennessä, minulle tulisi aikamoinen kiire myöntää uusia ydinvoimalalupia!

Niille jotka eivät pidä ydinvoimasta voin tarjota vastaavanlaisen suhteutuksen tuulivoimalla. Oletan, että saan palautetta laskelmieni oletuksista, mitkä pohjaan tuulivoimayhdistyksen suuntaa-antaviin kuviin. Heidän mukaan Suomessa asennettujen tuulivoimaloiden nimellistehon trendiviiva osoittaisi nimellistehon kasvavan noin 1.5 megawattia kymmenessä vuodessa. Kun tällä hetkellä Suomen suurimpien tuulivoimaloiden nimellisteho on 5.6 megawattia, niin oletetaan, että vuoteen 2035 mennessä asennetun tuulivoimalan keskimääräinen nimellisteho voisi olla noin 7 megawattia, mikäli satsattaisiin näihin parhaimmillaan 300-metrisiin jätteihin. Tuulivoimala ei kuitenkaan tuota sähkö kokoajan, ja jälleen tuulivoimayhdistyksen lukemiin nojaten voidaan arvioida, että Suomen tuulivoimalat ovat todellisuudessa tuottaneet noin 27% tästä tehosta. Säädetään tätä kuitenkin hieman ylöspäin siten, että tämä osuus nousisi 40%:iin, esimerkiksi jos tuulivoimaloita asennettaisiin enemmän merelle.

Näillä oletuksilla fossiilisten vuonna 2018 tuottama energiamäärä voitaisiin korvata noin 6000:lla jättiläistuulivoimalalla, eli niitä pitäisi pystyttää noin yksi per päivä, joka ikinen päivä seuraavan 15 vuoden ajan. En ole ekspertti siinä mitä muita muutoksia Suomen energiajärjestelmä vaatisi, jos näin suuri osuus energiasta tuotettaisiin tuulivoimalla, mutta sen verran osaan aprikoida, että tämäkin muutos olisi valtava ja sen tulisi tapahtua ennennäkemättömän ripeästi.

Oma kysymyksensä tuulivoiman tapauksessa on sen vaatima pinta-ala. Tuulivoimaloita ei voida sijoittaa vierekkäin, vaan virtauksen hyvän laadun varmistamiseksi niillä tulee olla riittävästi välimatkaa toisiinsa. Mitään yhtä arviota lienee hankala antaa, mutta USA:laisen ydinvoimainstituutin tekemien laskelmien mukaan tuulivoimapuisto vaatisi noin 0.33 neliökilometriä per tuotettu megawatti. Kun päästötöntä kapasiteettia tulisi olla aiemmin lasketut 16 729 megawattia, tarkoittaisi tämä 5 520 neliökilometriä tuulivoimalapuistoille. Onneksi Suomi on suuri maa, joten tämä vastaisi alle kahta prosenttia Suomen maapinta-alasta, mutta tämä aspekti on hyvä pitää mielessä tiheämmin asutuissa pienemmissä maissa.

Haluan myös huomauttaa, että nämä laskelmat eivät missään muodossa ota huomioon niitä haasteita, mitkä liittyvät esimerkiksi kaukolämpöön, tai liikenteen ja teollisuuden sähköistymiseen. Lisäksi kuten vihjasin aiemmin, sähköverkkokin vaatisi varmasti muutoksia nykyiseen verrattuna, riippuen miten päästötön energia tuotettaisiin.

Kertauksena: hiilineutraali Suomi vaatisi yhden uuden olkiluoto kolmosen verran päästötöntä energiaa 16 kuukauden välein, tai yhden uuden jättituulivoimalan verran joka ikinen päivä seuraavan 15 vuoden ajan. Olkiluotoa on kuitenkin rakennettu vuoden päivät, ja tuulivoimayhdistyksen tilastojen mukaan Suomessa suurin määrä asennettuja tuulivoimaloita yhden vuoden aikana on ollut 186 kappaletta, ja silloin ei ole ollut kyse jättiläisistä. Kirittävää riittää. Onko hiilineutraalius käytännössä edes mahdollista vuoteen 2035 mennessä? Jos tavoite olisi vuodessa 2050, niin kirittävää riittäisi silti. Toisaalta voitaisiin ajatella, että vuoteen 2050 mennessä teknologian kehittyminen voisi tehdä tästä vuoresta hieman helpommin kiivettävän.

Joka tapauksessa nämä laskelmat osoittavat, kuinka valtavasta haasteesta on kyse. Paperillahan päästövähennys on mahdollista, mutta jokainen päivä kun päästötöntä energiaa ei aleta rakentaa nykyistä ripeämmin kiristyy myös vaadittu rakennustahti hiilineutraaliutta vuonna 2035 varten. Entäpä käytännön toteutus? Ymmärtävätkö tätä huutokauppaa käyvät poliitikot mitä ovat menneet lupaamaan? Miten he voivat asettaa kunnianhimoisia tavoitteita, jos heillä ei ole ymmärrystä asioiden mittasuhteista tai niistä kaikista teknologisista muutoksista mitä ne vaativat? Kuinka paljon tämä tulisi maksamaan ja kuka sen maksaa? Kun seuraavan kerran poliitikko lupaa hiilineutraalia Suomea, älkää tyytykö vastaukseen, että he asettavat työryhmän selvittämään asiaa. Vaatikaa heitä selventämään, kuinka paljon uutta päästötöntä energiaa Suomi tarvitsisi ja millä aikataululla, jotta tiedätte ovatko he asiasta kartalla.

Ihmisvihasta ja Koronansyleilijöistä

Belgialaiset filosofit Maarten Boudry ja Johan Braeckman kirjoittivat mainion tekstin koronaviruksesta ja ihmisvihamielisyydestä, jonka käännöksen löydätte alta.

Ihmisvihasta ja Koronansyleilijöistä

“Corona is the cure, humans are the disease”. Näin luki East Midlandsin Extinction Rebellionin tarrassa, jonka kuva levisi heidän Twitter-tilin kauttaan.

Kuvakaappaukset twiitistä olivat nopeasti viraali hitti, minkä johdosta emojärjestö otti nopeasti ja voimakkaasti kantaa kyseistä viestiä vastaan. Tämä liike näytti vakuuttavalta, ja Extinction Rebellionin puheenjohtajan mukaan East Midlandsin twitter-tili on nyt jäädytetty, eikä se ole ryhmittymän virallinen edustaja. Sen takana oli kenties joku yli-innokas fani, joka sooloili eilä välittänyt muiden reaktioista, tai joku jonka tarkoituksena oli vahingoittaa ryhmittymän mainetta.

Ah, loppu hyvin kaikki hyvin! Koska eihän kukaan oikeasti voisi uskoa, että homo sapiens on loinen, ja korona on tervetullut parannuskeino?

Ihmisviha

Mutta juuri tämä ajatus on laajemmin levinnyt kuin voisitte arvatakaan. XREastMidlandin tarra on vain looginen jatkumo eräälle ihmisvihan muodolle, joka on uinunut jo vuosikymmeniä ympäristöjärjestöjen ja muiden ihmisten keskuudessa, jotka eivät arvosta modernia yhteiskuntaaa.

“Maapallolla on syöpä, ja se syöpä on ihminen”, lukee kuuluisan Rooman Klubin toisessa raportissa, joka on modernin ympäristöliikkeen kenties vaikutusvaltaisimpia yhdistyksiä, ja on saarnannut tuhon ilosanomaa maailman ylikansoittumisesta ja raaka-aineiden ehtymisestä jo 70-luvulta asti. Toisaalla brittiläinen NGO Population Matters vertasi ihmiskuntaa raamatulliseen heinäsirkkojen vitsaukseen: ensin syömme kaiken, ja sitten nälkiinnymme kuoliaaksi. Jopa Sir David Attenborough, rakastettu brittiläinen dokumentaristi ja biologi, on nimittänyt ihmiskuntaa maapallon “vitsaukseksi”.

Paras kuvaus tästä ajatuksesta on suosittu nettimeemi, joka kuvastaa keskustelua kahden antropomorfisen planeetan välillä. Maapallo näyttää sairaalta ja pitelee huulissaan kuumemittaria. Saturnus sanoo hänelle huolestuneesti: “I’m afraid you have humans” (“Pelkään pahoin, että sinulla on ihmisiä”).

Harhauskomukset

Uinuva ihmisviha on saanut koronaviruksen saapumisen myötä valtavan nosteen, ja sitä löytää nyt kolmessa eri asteessa. Ensimmäisessä ja lievimmässä asteessa ilmaistaan epämääräinen uskomus, että koronavirus sisältää viestin, että luonto haluaa kertoa meille jotakin. Vaikutusvaltainen ympäristöajattelija George Monbiot kuvaili pandemiaa brittilehti The Guardianissa “luonnon herätyskellona omahyväiselle ihmiskunnalle”. Paavi taas näki pandemian “luonnon vastauksena” ihmisen välinpitämättömyydestä ympäristöongelmia kohtaan.

Seuraavassa asteessa uskotaan, että tämä pandemia on eräänlainen oikeuden muoto, rangaistus synneistämme. Journalisti John Wight havaitsi koronaviruksessa “häivähdyksen runollista oikeutta”. Psykiatri Damiaan Denys kehui koronavirusta “nerokkaaksi”, ja näki pandemian “terveenä korjausliikkeenä suuruudenhullulle elämäntavallemme”. Siksi meidän pitäisi “syleillä virusta ystävänä”, hän väitti.

Vakavimmassa ihmisvihan nämä uskomukset muotoillaan Extinction Rebellionin Midlandsin seuraajan tapaan: ihminen on loinen, ja koronavirus on hoito. Italialainen kirjailija Sandro Veronesi kirjoitti viime viikolla belgialaiseen sanomalehteen “De Standaardiin”: “Maapallon aito virus on ihminen. Se kolonisoi ja tuhoaa maapallon. Vaikuttaa lähestulkoon siltä, että koronavirus on maapallon vasta-aine, joka vapautetaan nyt ihmisten keskuuteen, koska ihminen on hyödytön ja jopa tuhoisa planeetallemme.” Se, että virus osuu eniten vanhoihin miehiin ei sekään ole Veronesin mukaan merkityksetöntä, sillä juuri he ovat “vastuussa planeetan laiminlyömisestä”.

Huonoja Uutisia

Tämä ajatuksenjuoksu on täysin järjetön. Luonto ei halua kertoa meille yhtään mitään koronaviruksella. Viruksia on ollut jo miljardeja vuosia ja ne vaikuttavat lähes jokaiseen eliölajiin maapallolla. Jopa bakteerit, jotka myös aiheuttavat sairauksia, joutuvat tekemisiin niiden kanssa. Virukset eivät varsinaisesti edes “elä” sanan oikeassa merkityksessä, sillä ne voivat levitä vain kaappaamalla elävän solun tuottamaan kopioita itsestään. Virus ei ole mitään muuta kuin “huonoja uutisia proteiineihin käärittynä”, kuten biologi Peter Medawar on todennut, ja näitä uutisia ei ole kukaan tai mikään keksinyt. Biologisessa maailmassa kaikki kehittyy ja mutatoituu tauotta, ja tämä tapahtuu täysin sokeasti ilman suuntaa tai tarkoitusta. Geneettinen lotto arpoo välillä ikäviä lopputuloksia (isännän, ei viruksen kannalta), ja tämä on vain huono tuuria.

Hölynpölyä

Tämä ajatus ei ole vain järjetön, vaan se on myös vihamielistä ja vastenmielistä hölynpölyä. Kymmenettuhannet lääkärit, sairaanhoitajat, lähihoitajat, varastotyöntekijät, myymälätyöntekijät, ja muut tärkeillä aloilla työskentelevät tekevät kaikkensa pitääkseen meidät turvassa tältä sokean ja päämäärättömän RNA-säikeen tuhovoimalta. Pitäisikö heidänkin välillä “syleillä” virusta?

Se “meidän” “suuruudenhulluus” josta psykiatri Denys puhui koskenee myös niitä lääkäreitä ja sairaanhoitajia, jotka sankarillisesti hoitaisivat häntä, mikäli hän joutuisi sairaalaan koronaviruksen vuoksi (toivottavasti ei). Miten idioottimaista olisi kertoa heille, että virus haluaa itse asiassa kertoa heille jotakin, ja että tämä on vain “terve korjausliike” heidän elämäntavoilleen?

Kun yhdysvaltalainen koomikko Bill Hicks 25 vuotta sitten kuvaili ihmisiä sanoin “virus with shoes”, saatoimme vielä nauraa asialle. Jos joku tänä päivänä tulee kertomaan, kuinka ihminen on “virus”, tai kuinka korona on tervetullut hoitokeino, ei hän ole vitsikäs, viisas, tai edes mielenkiintoinen. Hänen tulisi pikaisesti tarkistaa moraalisen kompassinsa asento.

Theseuksen Suomi – Identiteettiä Etsimässä

Julkisuudessa on esitetty arvioita, että Suomen tulevaisuuden turvaamiseksi tarvittaisiin jopa 30 000 maahanmuuttajaa vuodessa, ja tähän ratkaisuun on tartuttu innokkaasti usean eri henkilön toimesta. Viimeksi näin suuren suunnitelmatalousomaisen maahanmuuton edistämisen ehdottomista hyödyistä vallitsi hellyyttävä yksimielisyys Ylen A-Studiossa, missä neljä asiantuntijaa kehuivat toistensa tulevaisuudenvisiota kilpaa. Kaiken kukkuraksi tilaisuutta ylistetiin myöhemmin mm. Twitterissä siitä, että oli ilo seurata laadukasta ja rakentavaa keskustelua. Olisin samaa mieltä, jos hyvän keskustelun määritelmä sisältäisi oletuksen, että kanssakeskustelijoiden ajatuksia ei saa haastaa.

Hyvin harva kysyy kuitenkaan asian tiimoilta oikeita kysymyksiä. Kuinka pitkään Suomeen pitäisi tulla 30 000 maahanmuuttajaa? Siihen asti, että huoltosuhde on ”korjattu”, vai ad infinitum? Mitä muita vaikutuksia pitkäkestoisella maahanmuutolla on Suomelle? Kuka maksaa näiden maahanmuuttajien eläkkeet? Onnistutaanko syntyvyyttä nostamaan vuoteen X mennessä, vai tarvitaanko silloinkin lisää maahanmuuttajia? Mikä moraalinen oikeus Suomella on käyttää muuta maailmaa synnytyslaitoksenaan ja resurssikorina? Miten Suomi reagoisi sitten, kun maailman väkiluvun kasvu pysähtyy, tai kääntyy laskuun 2100-luvulla? Onko nyt tarjottu hopealuoti maahanmuuton muodossa vain valtion talouspolitiikan vastine pikavipille, missä oikeat ongelmat, kuten eläkkeiden maksattaminen tulevilla sukupolvilla ja nopeasti alentunut syntyvyys, sysätään tulevaisuuden murheeksi?

Kaikista suurin kysymys liittyy mielestäni kuitenkin siihen, mitä Suomi on, ja mikä tosiallisesti turvaisi sen tulevaisuuden, ja siksi käsittelen näitä aiheita tässä kirjoituksessa. 30 000 maahanmuuttajaa joka vuosi seuraavan 60 vuoden ajan merkitsisi 1.8 miljoonaa muualta tullutta vuoteen 2080 mennessä, minkä lisäksi Suomessa on jo noin 400 000 ulkomaalaistaustaista. Kun vielä arvioimme väestöennusteen perusteella, että Suomessa olisi ainakin 500 000 syntyperäistä suomalaista vähemmän vuonna 2080 kuin nyt, olisi maassamme arviolta 6.7 miljoonaa asukasta, joista 2.2 miljoonaa, eli noin 32% olisi ulkomaalaistaustaisia. Tämä luku ei tosin ota huomioon maahanmuuttajien jälkikasvua.

Tämä olisi valtava muutos siihen väestöpohjaan mihin olemme tottuneet, ja herättää kysymyksiä ”Suomen” identiteetistä. Kuuluisimpia identiteetin muutokseen liittyviä ajatuskokeita on vertaus Theseuksen laivasta. Kreikkalaisen mytologian Theseuksen laiva lähtee satamasta, ja siihen vaihdetaan sen matkan aikana vähitellen sen jokainen osa. Kun se palaa takaisin satamaan, onko kyseessä vielä sama laiva? Jos varaosissa on käytetty samoja materiaaleja kuin alkuperäisessä, niin eikö laiva olisi melkolailla ”sama” kuin lähtiessä? Entä jos varaosiin on käytetty eri materiaaleja, tai laivan, tai sen osan funktioita on muutettu? Jos laiva täyttäisi eri materiaalista huolimatta vielä saman funktion, eikö sen voisi ajatella olevan ”sama” laiva? Näin ajateltuna Theseuksen ”Suomi” identiteettinä sisältää nähdäkseni ainakin seuraavat komponentit:

  1. Perustuslaki ja instituutiot
  2. Maantiede
  3. Ihmiset
  4. Kieli ja Kulttuuri

On selvää, että kaikki nämä neljä ovat eläneet aikojen saatossa, sillä onhan Suomen itsenäisyydenkin aikana instituutiot eläneet, maantiedekin muuttunut, ihmisiä tullut ja mennyt, ja kulttuuri kehittynyt. Jos ottaisimme sata vuotta sitten eläneen suomalaisen ja asettaisimme hänet vaikkapa Kotkan torille, ei hänelle kuitenkaan tuottaisi suuria vaikeuksia tunnistaa olevansa Suomessa.

Entä jos muuttaisimme kokonaan jonkin yhden mainitusta neljästä osa-alueesta? Onko tasavalta-Ranska tunnistettavissa samaksi kuin monarkkivastikkeensa ennen vallankumousta? Eikö nyky-Ranskan perusaatteisiin kuuluva ”liberté, egalité, fraternité”, ole myös onnistunut muovaamaan sen kulttuuria vuosisatojen saatossa? Kuinka siis nämä eri osa-alueet linkittyvät toisiinsa?

Entä jos koko Suomi pakkaisi matkalaukkunsa, saisi pläntin maata Australialta, ja perustaisi uuden valtion kengurujen ja myrkkykäärmeiden valtakuntaan? Esimerkiksi USA:han muuttaneista Eurooppalaisista moni tuntui ratkaisseen tämän identiteettiongelman nimeämällä uuden asuinpaikkansa ”uudeksi” Amsterdamiksi, tai ”uudeksi” Englanniksi, kun lienee selvää, että kyseessä ei enää ole sama vanha Amsterdam tai Englanti. Näin olisi varmaankin myös ”Uuden-Suomen” kohdalla.

Entä jos vaihtaisimme esimerkiksi Namibian ja Suomen väestöt keskenään? Olisiko Suomi enää Suomi ja Namibia Namibia? Kumpi olisi enemmän Suomi: suomalaisten asuttama Namibia, vai namibialaisten asuttama Suomi? Jatkaisivatko vanhat instituutiot toimintaansa, vai siirtysivätkö nekin vääjäämättä näin nopean väestönvaihdon seurauksena uusin kotimaihinsa?

Entä jos lakkaisimme puhumasta Suomea ja Ruotsia, ja siirtyisimme pelkästään englannin kieleen tai kiinaan? Tunnistaisiko sata vuotta sitten asunut suomalainen silloinkin Suomen vielä vanhaksi kodikseen? Tarvitseeko hänen edes tunnistaa sitä samaksi vanhaksi Suomeksi?

Mielestäni ei olisi väärin todeta, että Suomen tulevaisuuden kannalta yhdenkin osa-alueen täydellinen vaihtaminen johtaisi siihen, että tuntemamme ”Suomi” olisi kadotettu. Kun vielä ymmärrämme, että nykymuotoinen Suomi on nettopositiivinen vaikuttaja sekä sen kansalaisille, että ympäröivälle maailmalle, on Suomen tulevaisuuden puolustaminen helppo päätös. Suomi on arvokas. Periaatteessa suuria maahanmuuttajamääriä ajavat ajattelevat toki Suomen tulevaisuutta, ja kritiikkini kohdistuu siihen, että ehdotukset Suomen korjaamisesta massamaahanmuutolla jättävät huomioimatta tämän pohdinnan kohdan 3, ja sen vaikutuksen kohtaan 4, sekä lopullisen tuloksen ”Suomeen” ja sen tulevaisuuteen. Muuttamalla Suomea liian radikaalisti, olisimme vaarassa menettää ”Suomen”, ja siten sen hyvän, minkä se tuo mukanaan. Siksi ”Suomen” identiteetin pohtiminen ja tunnistaminen on niin tärkeää. Vaikka on totta, että aiemminkaan Suomen väestöpohja, kulttuuri, ja kielet eivät ole olleet staattisia, on ehdotettu muutosnopeus aivan eri planeetalta, kuin mitä historiallisesti on toteutunut. Jos olemme samaa mieltä, että esimerkiksi väestön vaihtaminen päikseen Namibian kanssa tarkoittaisi nyky-Suomen kadottamista, niin mihin vedätte rajan?

Olisiko Suomi, missä vajaa kolmannes asukkaista olisi ulkomaalaistaustaisia vielä tunnistettavissa ”Suomeksi”? Mielestäni kyllä ja ei. Naapurimaassamme Ruotsissa noin neljännes nykyisistä asukkaista ovat ulkomaalaistaustaisia, ja kyllä Tukholman, Göteborgin, tai Falunin tunnistaa vielä Ruotsiksi. Mutta entä Malmön Rosengård, Tukholman Rinkeby, tai Göteborgin Angered?

Asuin vuosina 2015-2018 Ruotsissa, ja mieleeni on jäänyt, kun myin käytetyn autoni paikallisessa tori.fi-palvelussa. Itse myyntiprosessikin oli ollut jo vähintäänkin mielenkiintoinen, kun laitettuani ilmoituksen nettiin puhelimeni soi taukoamatta puoli tuntia, ennen kuin ensimmäinenkään soittajista joko puhui riittävän ymmärrettävää ruotsia, tai ei alkanut tinkiä auton hinnasta jo puhelimessa. Toimitin autoni sen ostaneelle irakilaistaustaiselle hitsaajalle Angerediin, ja kävelin Angeredin ratikkapysäkille. Pysäkillä katselin aivan normaalisti ympärilleni ja mietin, mikä näytti niin erikoiselta, kunnes äkkäsin:

”Hetkonen, olenko oikeasti ainoa vaaleaihoinen niin kauas kuin silmä siintää?”

Tämä oli vähintäänkin eriskummallinen havainto ottaen huomioon, että olin kasvanut kansainvälisessä koulussa Saksassa, ja tottunut monikulttuurisiin ympäristöihin, enkä ollut ikinä ajatellut tämän kaltaisia asioita sen kummemmin. Ei minua silloinkaan, eikä nytkään, ihmisten poikkeava ihon pigmentti häirinnyt, vaan yhtäkkinen havainto. Paikallisesti, en tunnistanut Ruotsia ”Ruotsiksi”. Mitä oli tapahtunut?

Nämä ovat niitä vaikeimpia kysymyksiä, mitä maahanmuuttokeskustelussa vältellään kuin ruttoa. Mitä se tarkoittaa, että esimerkiksi Malmön väestöstä pian puolet on ulkomaalaistaustaisia, ja kantaruotsalaiset jäänevät pian vähemmistöön? Onko tällä merkitystä? Jos ajatuksia suuresta maahanmuutosta on moraalista esittää, miksi massamaahanmuuton hyöty/riski suhteen kyseenalaistaminen olisi moraalitonta? Saavatko osat Ruotsista muuttua tunnistamattomaksi niin lainsäädännön valvonnan, väestön, kuin kulttuurinkin osalta? Jos 25% ulkomaalaistaustaisia Ruotsissa riittää aiheuttamaan paikallisesti suuria ongelmia, mitä ei voisi ikinä kuvitella ilmenevän kehittyneessä valtiossa, mitä tekisi 32% Suomessa? Onko näitä työperäisenkään maahanmuuton visioita oikeasti mietitty yhtä askelta pidemmälle?

Maailma ei ole mustavalkoinen, ja kestävä ratkaisu Suomen pulmiin on varmasti jokin yhdistelmä montaa eri keinoa, enkä siksikään ymmärrä kritiikitöntä suuriskaalaisen työperäisen maahanmuuton esittämistä jonakin hopealuotina. Periaatteessa taloudellisessa mielessä se voisi toimia, mutta riskinä on, että potilas menehtyisi lääkeeseensä. En voi siis niellä kakisematta ajatusta siitä, että ehdotetut suuret maahanmuuttajamäärät eivät sisältäisi merkittäviä riskejä Suomen tulevaisuuden kannalta, kun se merkittävästi ja ennennäkemättömän nopeasti muuttaisi Theseuksen Suomessa yhtä identiteetin peruspilaria, eli sen väestöpohjaa, ja empiriinen todistusaineisto Ruotsista kertoo kyseisen muutoksen tuomista haasteista ja jo realisoituneista vaikutuksista.

Oli Suomen identiteetistä ja sen merkityksestä mitä mieltä hyvänsä, voi asiaa ajatella myös näin: valtio on monimutkainen järjestelmä, jonka identiteettiä, toimintaa ja vasteita emme täysimääräisesti ymmärrä, joten politiikan keinoin suuren yhteiskunnalisen kokeen suorittaminen massamaahanmuuton muodossa näyttäytyy parhaimmillaan naiivina, ja pahimmillaan vastuuttomana. Miksi muuttaa radikaalisti jotain, minkä toimintaa ei täysin ymmärrä? Päästäksemme alkuun toivon, ja vaadin, asian tiimoilta ajatusten haastoa ja aitoa keskustelua, eikä vain keskinäistä hymistelyä ja harhaoppisten leimausta, sillä vain aidon dialogin kautta löydämme Suomen kannalta parhaat ratkaisut.

Miten Pääsemme Greta-ilmiöstä Eteenpäin?

Keskustelu Greta Thunbergistä ja ilmiöstä hänen ympärillään ei ota laantuakseen. Vaikka mediassa tätä aihetta on käsitelty, en koe, että niissä olisi tartuttu oikeisiin asioihin. Siksi haluan tuoda esille vielä oman näkökantani siihen, miksi ilmiö saattaa haitata ilmastonmuutoksen vastaista työtä, ja miksi ilmiö saattaa ärsyttää. Toivottavasti näiden avulla voidaan vähentää keskustelun polarisaatiota.

En siis suhtaudu Greta-ilmiöön varauksettoman positiivisesti. Olen samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimpia kysymyksiä, ja että tiedeyhteisöä pitää kuunnella. En myöskään epäile Gretan omistautumista aiheelleen, tai sitä, etteivätkö nuoret olisi tärkeitä. Gretan esiintymiset ovat vaihdelleet sanomaltaan, ja uusin esimerkki saatiin YK:n ilmastokokouksessa, ja tässä tullaankin ongelman ytimeen. Tiedeyhteisön kuuntelemisen lisäksi, hänen viestinsä jatkui: ”olette ryöstäneet unelmani ja nuoruuteni”, ”olemme massasukupuuton partaalla”, minkä jälkeen hän tulkintani mukaan väärinkäyttää IPCC:n ennusteita ilmastonlämpenemisestä väittämällä, 1.5 asteen lämpenemisen ylittäminen käynnistävän ”peruuttamattomia ketjureaktioita, mitä ihmiset eivät voi kontrolloida”. Lopuksi hän vielä uhkailee, että ”jos ette onnistu, emme anna teille ikinä anteeksi”, mille huoneessa istuva maailman etuoikeutettu eliitti antaa aplodinsa, lentääkseen vain koteihinsa kokouksen jälkeen ja jatkaakseen luksuselämäänsä.

Gretan esittämät lukemat todennäköisyyksistä ja lämpenemisestä lienevät linjassa IPCC:n raporttien kanssa, ja on totta, että eliölajit ja ekosysteemit ovat suurissa vaikeuksissa, jos maapallo lämpenee merkittävästi. On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää 1.5 astetta tuomiopäivän rajana, minkä ylitettyään maapallon ilmasto on peruuttamattomasti pilalla. 1.5 astetta on enemmän tai vähemmän poliittisesti hyväksytty ”turvallinen” raja, joskin välillä käytetään myös kahta astetta. Toki mitä enemmän ilmakehä lämpenee, sitä suuremmaksi kasvavat riskit, mutta vaikka ilmasto lämpenisi tuon astemäärän, ei olisi liian myöhäistä toimia. Tämän lisäksi, ne jotka odottavat, että galaksit räjähtävät mikäli tuo 1.5 astetta ylittyy, saavat pettyä, sillä sääilmiöissämme on niin paljon vaihtelua, että vakavampienkin seuraamusten havaitsemiseen menisi pidemmän aikaa. Miksi maalata väärää mielikuvaa, ja pedata tilannetta missä kovimmat epäilijät voivat sanoa ”Hah, raja ylittyi ja olemme vielä täällä! Tiede on humpuukkia!”.

Toinen kritiikkini liittyykin Gretan maalaamaan mielikuvaan apokalyptisestä tuhosta. Aiemmin hän on usein kertonut kuinka hän haluaa, että me tunnemme hänen ahdistuksensa, ja että me panikoimme. Yhdistettynä uusimpaan YK:n puheeseen tuhotusta nuoruudesta ja anteeksiantamattomuudesta, sekä fanien intoon, näen ilmiössä kulttimaisia piirteitä. Kun tämä kultti kehottaa panikoimaan ja ahdistumaan, en usko tämän olevan kovinkaan tuottavaa. Jos alarmismi à la Al Gore ei ole toiminut 30 vuoteen, miksi se toimisi nyt? On myös väärin lietsoa näköalattomuutta, minkä vaikutuksista näkyykin ensimmäisiä indikaattoreita Suomessa, kun enenevä määrä kokee ilmastoahdistusta tai ei halua lapsia ilmastosyistä. Me emme ole ryöstäneet Gretan, tai muidenkaan nuoruutta. Maapallolla menee monella mittarilla (vauraus, koulutus, eliniänodote, sääilmiöissä kuolleiden määrä) paremmin kuin koskaan aiemmin, ja nuorilla on suuremmat mahdollisuudet kuin luultavasti ikinä maapallon historian aikana menestyä ja vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. On ensisijaisen tärkeää ymmärtää, että näillä ihmiskunnan edistyksen mittareilla on suuri merkitys sille, miten pystymme ennaltaehkäisemään ja varautumaan ilmastonmuutokseen. Korkeampi koulutusaste tuottaa enemmän ihmisiä, jotka voivat ratkaista ongelmia, ja vauraus auttaa vaikutusten minimoimisessa. Hyvä esimerkki vaikutusten minimoimisesta on Bangladesh, jossa implemenoitiin tekstiviestipohjainen varoitusjärjestelmä, joka auttaa ihmisiä varautumaan myrskyyn tai tulvaan, pelastaen tuhansia ihmishenkiä. Pieni investointi, suuri hyöty. Parhaat ratkaisut eivät ole aina ilmeisiä, ja meidän täytyy voida käydä rationaalista, kiihkotonta keskustelua siitä, toimivista ratkaisuista. Emme voi tehdä ilmastopolitiikkaa vastareaktiona paniikille tai ahdistukselle. Jos maapallo olisi sairastunut potilas, en haluaisi, että lääkäri panikoi.

Mitä Thunbergistä ärsyyntymiseen tulee, media on mielestäni tutkinut melko yksipuolisesti vain osaa syistä. Kyllä, varmasti jotkut ärsyyntyvät hänen olemuksestaan ja monet myös hyökkäävät ala-arvoisesti hänen ikään, sukupuoleen, tai muihin ominaisuuksiin. Näkyvin esimerkki lienee Trump, mutta no… en kyllä itse enää ylläty mistään mitä hän sanoo. Tämän lisäksi, Greta mainitsi ”ikuisen talouskasvun sadun”, ja monessa ilmastolakossa osoitetaan mieltä kapitalismia tai talouskasvua vastaan, joten herää kysymys siitä, ovatko mielenosoitukset ja liike joidenkin kohdalla veruke muidenkin asioiden ajamiseen. Olisin varovainen, ettei liikettä käytetä ”troijalaisena hevosena”. Kuitenkin kaiken asiapitoisenkin kritiikin luokittelu ”setämiesten” vihaksi tai muuksi vastaavaksi vain lisää polarisaatiota ja hankaloittaa yhteisten ratkaisujen löytymistä. Ilmastonmuutos on jo muutenkin riittävän politisoitunut ja polarisoitunut kysymys. Yksi keskeisimmistä dilemmoista Thunberg-ilmiössä on se, että miten häneen saa suhtautua. Onko hän varteenotettava debatoija, jolloin hänen argumentteja saa kritisoida, vai suhtaudummeko me häneen ahdistuneena 16-vuotiaana? Olen belgialaisen filosofin Maarten Boudryn kanssa samaa mieltä, ja uskoisin, että tällä hetkellä ärtymystä herättää se, että Gretan sanomaa täytyy kuunnella, mutta jos sitä kritisoi törmää usein argumentteihin, että ”hänhän on vain ahdistunut lapsi”. Juuri tämä kaksinaismoralismi saa monet älähtämään. Tiedän, että kaikki Gretan sanomaa kannattavat eivät tähän sorru, mutta äärilaidan osalta tilanne alkaa muistuttaa tässäkin suhteessa uskontoa tai kulttia: joillekin Greta on kauan kaivattu profeetta, jonka puhtautta ei sovi kyseenalaistaa.

Mihin tämä jättää meidät? Miten pääsemme eteenpäin? Toivottavasti tarjoamani näkökulma auttaisi ymmärtämään myös meitä Greta-ilmiöön ja tuomiopäivän saarnaukseen varauksella suhtautuvia. Mediassa olemme jo kuulleet runsaasti huolestuneiden nuorien mielipiteitä, ja heille haluan sanoa: me olemme kaikki samassa veneessä. Vastapuolen ilkkuminen puolin tai toisin ei auta, vaan pidetään aihe esillä ja etsitään ratkaisut yhdessä. Parhaan tietomme mukaan ilmasto lämpenee ja ihminen vaikuttaa siihen, mutta riippumatta siitä, miten paljon uskoo ilmaston lämpenevän tai ihmisen osuuteen siitä, on viimeistään varovaisuusperiaatteen nojalla viisasta vähentää päästöjä, jotta ei sörki monimutkaista ilmastojärjestelmää, mitä ei täysin ymmärrä. Teknologisen kehityksen ja viisaan lainsäädännön kautta me löydämme ratkaisuja, mistä kaikki hyötyvät. Fokus on väärissä asioissa, jos keskitymme lihan kieltämiseen Suomessa samalla, kun maailmalla rakennetaan tuhansia uusia hiilivoimaloita. Kun uusi teknologia on halvempaa kuin edellinen, vanha menettää virkansa: ei hevoskärryjäkään koskaan kielletty, vaan autot olivat niin paljon parempia ja edullisempia, että hevosia ei enää näy. Sama tapahtunee lopulta esimerkiksi sähköautojen tapauksessa. Hiilivoimassa tämä on oikeastaan jo alkanut, sillä ainakin USA:ssa ja Iso-Britanniassa vähäpäästöisempi kaasu on nopeasti korvaamassa hiiltä. Hiilivoiman korvaaminen on myös hyvä esimerkki ratkaisusta, jolla on muitakin positiivisia vaikutuksia: pienhiukkaspäästöt vähenevät, mikä edesauttaa alueen asukkaiden terveyttä.

Hiiliverokeskustelun jätän suosiolla ekonomisteille. Talouden suhteen on kuitenkin tärkeä keskustella siitä, miten saamme rahalle parasta vastinetta. Vaikka voisimme vähentää Suomen päästöjä suurella rahalla, saattaisimme vain ampua itseämme jalkaan heikentämällä yksilönvapauksia ja taloudellisia edellytyksiämme satsata tutkimukseen ja saada aikaan kestävää muutosta, samalla kun muut jatkavat tupruttelua, antaen enemmän saastuttaville lisää taloudellista ja poliittista valtaa. Toisaalta globaalin hyvinvoinnin kannalta saattaisi olla tehokkaampaa panostaa esimerkiksi heikoimmassa asemassa olevien rokotuksiin. Tätä näkökantaa tuo ahkerasti esiin tanskalainen Bjørn Lomborg. Hän, ja myös Petteri Taalas, painottavat kuitenkin, että ilmastonmuutoksen estämisen ja siihen varautumisen edistys ei tule itsestään, vaan kehitykseen on panostettava selkeästi nykyistä enemmän. Puhtaan teknologian kehittämisen hyödyllisyydestä vallinne Suomessakin laaja poliittinen konsensus: panostamalla puhtaisiin teknologioihin ja niiden vientiin voimme sekä hyötyä rahallisesti, että auttaa kokoamme enemmän ilmastonmuutostalkoissa.

Maarten Boudry Greta Thunbergistä

Aiemmin hän kyseenalaisti, kannattaako hänen edes opiskella, jos maailma on kuitenkin matkalla tuhoon. Tämä on järjetöntä.

— Maarten Boudry.


Belgialainen filosofi Maarten Boudry kirjoitti mainion Facebook-päivityksen Greta Thunberg-ilmiöstä oltuaan keskusteluohjelmassa De Afspraak. Ohessa löydätte suomennoksen kyseisestä tekstistä, pahoittelen mahdollisia virheitä.

Olin eilen ”De Afspraak” ohjelmassa puhumassa uudesta Etienne Vermeerschin mukaan nimetystä professuurista, mutta minulta pyydettiin myös kannanottoa Greta Thunbergin YK:ssa pitämään kiivaaseen puheeseen. Yleensä yritän välttää keskustelua hänestä henkilönä niin pitkään kuin mahdollista, koska pidän sitä kamalan väsyttävänä ja tehottomana: hänen faninsa pitävät häntä lähes pyhimyksenä, kun taas vastustajat pilkkaavat ja mustamaalaavat häntä. Tämä ohjaa pois itse asian ytimestä ja ongelmasta: ilmaston lämpenemisestä.

Mutta hyvä on, lähetyksessä käytin ilmaisua ”täysin apokalyptinen”, koska hän väittää, että häneltä on ”ryöstetty” hänen nuoruutensa ja tulevaisuutensa. Aiemmin hän kyseenalaisti, kannattaako hänen edes opiskella, jos maailma on kuitenkin matkalla tuhoon. Tämä on järjetöntä. Ilmastonmuutos on ilman muuta vakava ongelma, kenties koko 2000-luvun suurin haaste, mutta se ei ole maailman ainoa ongelma, eikä eksistentialistinen uhka ihmiskunnalle. Ette voi lukea mistään kohtaa IPCC-raporttia, että tämän päivän 16-vuotiaalla ei olisi tulevaisuutta.

Gretan viittaukset ”hiilibudjettiin” ja vetoomus (tulevaisuuden) negatiivisista nettopäästöistä ovat varmasti oikein, mutta että olisimme ”joukkotuhon” partaalla, ja että me olisimme ”ryöstäneet” hänen tulevaisuutensa, on vahvaa liioittelua. Tämän lisäksi hänen moralistinen tarina tuhosta on kauhistuttavan yksipuolinen. Hän osoittaa syyttävää sormeaan edellisiä sukupolvia kohti, ikään kuin he olisivat tuhonneet hänen tulevaisuutensa. No, edelliset sukupolvet ovat myös pitäneet huolta, että hän saa elää kaikkein aikojen parhaassa aikakaudessa. Se hyvinvoinnin ja vaurauden määrä minkä keskellä Greta Thunberg ja hänen sukupolvensa on syntynyt, ei tunne vertaistaan maailman historiassa. Tämä hyvinvointi ei ole ainoastaan hänen haukkumansa ”talouskasvun” tulos, vaan suuri kiitos kuuluu fossiilisille polttoaineille. Oikea tapa ajatella ilmastonmuutoksesta on nähdä se haitallisena sivutuotteena jostakin, mikä on merkinnyt valtavaa siunausta ihmiskunnalle.

Joka tapauksessa, psykologian tutkimukset osoittavat, että tuomion ja tuhon saarnaaminen eivät auta vakuuttamaan ihmisiä ongelmasta. Ilmastoaktivistit ovat yrittäneet tätä jo 30 vuotta. Laulun sanat ovat jo tutut: kello on viittä vaille kaksitoista, meidän täytyy muuttaa suuntaa NYT, meillä on ”enää 12 vuotta, ja sitten maailma tuhoutuu”. Tämä tarina on houkutteleva tietylle ryhmälle, mutta muihin ihmisiin se ei toimi. Kieltäjät kieltävät entistä kiivaammin, epäilijät ärsyyntyvät koko ajan enemmän alarmismista, ja normaali väestöllä on muitakin murheita kuin ilmasto. Vaalitulokset osoittavat tämän todeksi: Hollannissa Thierry Baudet sai suuren voiton, ja Belgiassa vihreät suoriutuivat surkeasti, huolimatta kaikista ilmastomarsseista.

Kaikkein houreisimpana pidin kuinka yleisö osoitti suosiotaan Gretan vakaville moraalisille syytteille (”I will never forgive you”). Katsokaa maailman etuoikeutetuimpaa eliittiä hyvesignaloimassa, lentääkseen vain tapahtuman jälkeen takaisin koteihinsa nauttimaan luksuselämästä. Jos et kuitenkaan aio tehdä kuten Greta sinulta odottaa, mitä lähestulkoon kukaan ei tee, näytä se sitten rehellisesti äläkä anna hänelle aplodeja.

Ollakseni täysin selkeä: pidän kauheana kaikkea sitä lokaa mitä Greta Thunberg saa niskaansa. Hän ei ansaitse sitä. Hän ei ole ainoastaan hyvin fiksu, vaan hänen ponnistelunsa muiden puolesta ovat erityisiä. Mutta mitä enemmän hänen kannatajansa yrittävät korottaa häntä lapsiversioksi Äiti-Teresasta, sitä enemmän ihmiset ärsyyntyvät ja vastustavat häntä. Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko otamme hänet vakavasti ja saamme kritisoida hänen argumentteja, tai sitten pidämme häntä 16-vuotiaana lapsena, mutta ei molempia samaan aikaan. Häntä ei voida ensin pitää profeettana, joka pelastaa maailman, mutta kritiikin saapuessa sanoa ”kuinka julkeatte läksyttää 16-vuotiasta lasta”. Tämä ilmiö selittänee paljon ärtymyksestä.

Meidän ei pidä tehdä ilmastosta syyllisyyden ja rangaistuksen, tekijöiden ja uhrien, tai synnin ja viattomuuden tarinaa. Me kaikki hyödymme fossiilisista polttoaineista lukemattomin eri tavoin. Ilmastonmuutosongelman ratkaisut EIVÄT ole vielä saatavilla, muuten ne olisivat jo käytössä. Hyvinvointimme turvaaminen ilman fossiilisia polttoaineita on hyvin monimutkaista. Kaikki hässäkkä Gretan ympärillä vie keskustelua pois asian ytimestä: ihmiskunnalla on vakava ongelma ja meidän täytyy nopeasti löytää ratkaisuja. Kuten painotin aiemmin kirjassani, ratkaisut löytyvät ennen kaikkea teknologiasta ja lainsäädännöstä. Hallitusten täytyy investoida paljon enemmän teknologisiin innovaatioihin kiihdyttääkseen siirtymistä hiilineutraaliin talouteen. Tarvitaan myös universaali hiilivero stimuloimaan tätä innovaatiota.

Ja nyt riittää Gretasta.

Alkuperäisen tekstin löydätte täältä:

https://www.facebook.com/mboudry/posts/1613667275430916?comment_id=1613678185429825&reply_comment_id=1613684738762503&notif_id=1569332194825434&notif_t=feed_comment