Suomi on yksi kaikkein aikojen tasa-arvoisimpia, vauraimpia, ja vapaimpia maita. Tämän huikean menestystarina mahdollistajana on ollut yksilönvapauksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio. Viime aikoina keskustelua ovat herättäneet jäljellä olevat epäoikeudenmukaisuudet, kuten rasismi. Yhteiskunta ei tietenkään ole valmis, se ei koskaan ole. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista ei kuitenkaan ole rasisteja, eikä rasismi piileskele kaikkialla näkymättömissä rakenteissa.
Tähän, ja muihin tasa-arvon ongelmiin tarjotaan ratkaisuina mm. black lives matter liikettä, antirasismia, tai intersektionaalista tarkastelutapaa. On tärkeä tunnistaa, että tottakai tummaihoisten elämillä on väliä, rasismi on väärin, ja että intersektionalismi on siinä oikeassa, että ihminen on muutakin kuin vain hänen sukupuolensa. On aivan yhtä tärkeää tunnistaa, että näitä kannattavilla on vilpitön halu oikeudenmukaisemman ja paremman yhteiskunnan rakentamiseen.
Näitä ratkaisuehdotuksia on olennaista ymmärtää pintaa syvemmällä. Ne ovat saaneet alkunsa USA:n akateemisista aktivistipiireistä, ja käytännössä ne sisältävät paljon muutakin, kuin vain tasa-arvon puolesta taistelua, mm. objektiivisten totuuksien olemassaolon kiistämistä, ja maailman tarkastelua eri ryhmittymien välisenä valtataisteluna. Ne lähtevät siitä oletuksesta, että ryhmien välisten tulosten epätasa-arvon selittävät näkymättömät valtarakenteet, kuten rakenteellinen rasismi, ilman että tarkastellaan vaihtoehtoisia hypoteeseja. Ne ovat käytännössä johtaneet siihen, että ihmiset nähdään ensisijaisesti heidän edustamiensa ryhmien kautta, jolloin jännitteet ja segregaatio lisääntyvät, eivät vähene. Vanhaa rasismia korvataan uudella rasismilla.
Minulle on esimerkiksi kerrottu, että minun pitäisi ”tuntea paikkani” rasismikeskustelussa. Kuulostaako tämä ”paikkansa tunteminen” tutulta? Minulle on myös kerrottu, että en voi ikinä ymmärtää rasismia, koska olen valkoihoinen. Kuulostaako tämäkin ajattelutapa joltakin, millä ei enää pitäisi olla sijaa yhteiskunnassamme? Nämä ovat juuri sitä ryhmäidentiteetin ensisijaiseksi tekemistä, ja vain subjektiivisten totuuksien hyväksymistä. Koska olen valkoihoinen enkä sorrettu, minun argumenteillani on alhaisempi painoarvo. Ihonvärini vuoksi en myös koskaan voi ymmärtää, miltä rasismi tuntuu, koska en voi ikinä kokea sitä tismallista tilannetta, missä vaaleaihoinen käyttäytyy minua kohtaan rasistisesti tummemman ihonvärin vuoksi.
Mutta mitä merkitystä sillä on, että en voi kokea tismalleen samaa asiaa tismalleen samasta perspektiivistä? Enkö voi kokea ulkopuolisuutta, olla muiden ennakkoluulojen kohde, tai tuntea empatiaa niistä kärsivää ihmistä kohti? Mitä muuta olisi olla ihminen, kuin tämänlaisten tunteiden kokeminen? Emmekö kykene tuntemaan kyyneleen valuvan poskea pitkin, kun toisen ihmisen kohtalo koskettaa meitä? Nämä ovat aitoja universaaleja tunteita, joita ilman maailma olisi kolkko, kylmä, ja vailla ihmisyyttä. Jokainen meistä pystyy samaistumaan toiseen ihmiseen ihmisenä, riippumatta mahdollisista ulkoisista eroista, älkääkä antako kenenkään väittää toisin.
Ihminen ei ole rasisti sen takia, että on sattuneet syntymään tietyn väriseksi, eikä ole vastuussa muiden teoista, nyt tai menneisyydestä. Kukaan ei ole syyllinen ennen kuin toisin todistetaan. Nämä ovat tärkeitä konsepteja yksilön vapauksia kunnioittavassa yhteiskunnassa, eikä niistä pidä lipsua senttiäkään. Myös menneisyyden virheiden anteeksiantaminen on täysin keskeinen ajatus toimivan yhteiskunnan kannalta. Ratkaisevaa on miten toimimme nyt, yhdessä, sillä miten esimerkiksi Eurooppa olisi koskaan voinut puhjeta nykyiseen kukoistukseensa, jos toisen maailmansodan syntejä ei olisi annettu anteeksi?
Äärimmilleen vietynä nämä ratkaisukeinoina markkinoidut menetelmät johtavat dialogin tukahtumiseen: faktoja joko ei ole tai ne ovat rasistisia, kaikki jotka eivät ole antirasisteja ovat rasisteja, valkoihoisten pitää tunnustaa rasisminsa, ja heidän pitää ymmärtää väistyä muiden tieltä. Käytännössä asioihin voi vaikuttaa kahdella tavalla: puheella, tai väkivalloin. Jos keskustelu edes faktoista ei ole enää mahdollista, ja polarisaation vuoksi maltilliset äänenpainot on vaiennettu, alkaa väkivalta. Tämän kehityksen hedelmiä on nyt korjattu USA:ssa anarkian, väkivallan, kuolonuhrien, ja kasvavan segregaation muodossa. On tärkeä ymmärtää, että äänekäs aktivistivähemmistö ei katoa itsestään, ja ilman maltillisen enemmistön selkeää vastalausetta, USA:n kohtalo voi olla vielä Suomellakin edessä. Ensimmäisiä merkkejä on ilmassa.
Halu olla mukana ratkaisuehdotuksissa kuten intersektionaalisuudessa tai black lives matterissä kumpuaa hyvistä tarkoitusperistä. Valitettavasti näiden liikkeiden ytimessä on sellaisia osia, mitkä paradoksaalisesti vievät meitä kauemmaksi siitä oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, mitä haluamme. Ne manipuloivat, jakavat, ja syyllistävät meitä, ja tähän havahduttuaan on vain luonnollista siirtyä eteenpäin etsimään muita ratkaisukeinoja.
Nämä ratkaisut eivät tule helpolla, tai nopeasti. Sen tiedän, että yhteiskuntamme peruspilari, yksilönvapauksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio, on kaiken keskiössä, sillä puutteistaan huolimatta mikään muu järjestelmä ei ole ikinä kyennyt luomaan tämän tasoista hyvinvointia, ja siksi sen periaatteista on pidettävä kiinni. Kunnioitetaan siis toisiamme yksilöinä, ja jatketaan dialogia.
Vastaa